Mä vihaan tätä. Ensin luvataan ja vakuutetaan että kyllä sopii tehdään näin. .. Mutta kuitenkin, mä tuun pettymään. Kysyessäni miksi, saan vain minua vahingoittavia vastauksia, jotka olen jo kuullut miljoonaan kertaan: "En ehtinyt", "En muistanut", "Minulla olikin sitten muuta", "Olin jo luvannut jollekkin toiselle". Etteköte ymmärrä, että minuun sattuu, kun valehtelette? Olisi vain helpompaa sanoa, että ei tällä kertaa, en jaksa nyt. Mä ymmärtäisin sen kyllä. Kaikilla on sellaisia päivä, toisilla enemmän, toisilla vähemmän.... Mutta oonko mä liian sinisilmäinen?
Eniten minua raastaa se, että oma äitinikään ei pidä lupauksiaan... Unohtaa minut. Ja mitä pyydän. Mä en vaadi liikaa. Mä pyydän ääneen,sitä mitä oikeasti tarvitsen, mitä haluan. Kun taas omassa hiljaisessa mielessäni, katson ympärilleni kaikkia upeita asioita joita tahtoisin. En voi sanoa sitä ääneen, en vaan voi.. Sillä tiedän, että meillä ei ole varaa ostaa kaikkea mitä mieleen juolahtaa.
Mietin tunteitani, miten minun pitäisi näyttää ne? Vai pitäisikö ollenkaan? Olisiko parempi, että olisin vain hiljaa ja kuuntelisin? Niin se on aina ennenkin mennyt. Olen perheeni nuorin, koen kaiken kasautuvan päälleni. Äiti joutuu kuuntelemaan ja ymmärätämää vanhempia sisaruksiani ja heidän ongelmiaan, heidän elämästään. Mutta niinhän äidit tekee, pitää huolta lapsistaan, mutta... mitä jos se nuorin unohtuu kaiken muun keskellä? Mäkin tarvitsen mun äitiä. Hän yrittää olla tukena ja pysyä vahvana, mutta kun puhelu sisarukseni kanssa päättyy tai sisarus lähtee tms. äiti purkaa asiat minuun. Onko tämä oikein? Mä kuuntelen sua äiti, sunkin pitäis kuunnella mua, vai mitä?
I wish dad would still be here, this all would be better.
Love,
Kaisa
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti