Kusipää kun olen.

Mä yritän aina välttää riidat, ellen itse halua aloittaa niitä. Sitä ei välillä huomaakkaan kuinka riita syntyy. Ei tajua kuinka satuttaa toista ihmistä. Mä en tajua kuinka tässä näin kävi, taas. Mulle?! Mulle, jolla on julmettoman suuri omatunto. Mutta mähän oon kusipää, se pääsee aina välillä unohtumaa. Kuinka mä voinkaa satuttaa ihmistä. Mä en tajua, pari hassua sanaa. Hups. Sanoin ne väärälle ihmiselle.

Aina pitäisi miettiä ennenkö sanoo ääneen, mutta sitä ei tahdo muistaa ajatella. Ja sitten pyydellään anteeksi. Anteeksi kaikille joita olen ikinä loukannut. Asia pitää selvittää, muuten se jää kalvamaan, ainakin minua.

Sorry for everything,
Love,
Kaisa

Ne ei ikinä parane.

Pelkkää turhaa paskaa taas. Koko mun elämä. Miks mä ? Mikään ei auta. Ihmiset ei tajua kuinka muhun sattuu. Mulla on kova kuori aina päällä. Suojaan itseni sillä. Ettei kukaan näe todellista tuskaani ja mun syviä arpia, jotka ei ikinä parane. Ne vuotaa jatkuvasti, välillä enemmän, välillä vähemmän. Mutta aina sattuu, syvään, mikään ei auta. Ei puhuminen, ei itkeminen, varsinkaan välillä kuin ei pysty itkemään. Itkeminen, jos pystyn siihen, auttaa väliaikaisesti muttei pysyvästi.

Mitä mä teen jos pää on täynnä itsetuhoisia ajatuksia, mutta en kuitenkaan tee mitää asialle. Ei mulla oo pokkaa satuttaa itseäni. Vaikka ajattelen asiaa tosissani.

No one understands.
Love,
Kaisa